On eco-

oneco

Notions on ecological art & living (ongoing series)

oneco-4
Unknown & Pauliina Leikas: “Meidän on uudesta luotava maa” /// 2016 /// Photo: Tuomo Tuovinen

> excerpt from Earthlings exhibition in Sinne/Mustarinda 2016 – Conversation with Antti Salminen / Mustarinda magazine

Alma Heikkilä: When I look at Pauliina’s work, I feel nostalgic and sad at the same time, perhaps just because this is a time of uncertainty. It’s hard to construct an identity. There’s nothing to commit yourself to, no structure. There’s only the horrible contradiction between being and knowing. This artwork shows it. It includes the work of a previous artist, one that has had a clearer, less fragmented view of the world perhaps. That person has crafted this lake scenery. After that, emptiness has come: Pauliina has covered the image in a white layer. The image fades away or becomes looser, more indistinct, non-visible.

Pauliina Leikas: At the same time it returns into canvas: what comes next?

oneco-6oneco-5

Antti Majava: Sitting here, I see a photograph, a cross-stitch work disappearing into the wall, a dead squirrel and, very strongly, a forest scenery coming through the window. For me, the story is formed so: within those walls, the popularisation of cross-stitching was related to the increase in the comfort of living. People had more leisure and longer years in retirement, and such handiwork became possible. It’s a part of the story of the fossil age, when people moved to central heating, and instead of carrying firewood it was possible to do canvas work. And its theme is nature – ideal but abstract, nature that doesn’t limit your concept of freedom. Now it’s fragmenting, and its place is taken by a strong, real forest. The landscape feels really wonderful seen from here. The relationship with nature depicted in the cross-stitch is in a way fading into the background and its place is taken by real nature.

Antti Salminen: To me, that artwork also says something about memory. If we’re leaning on the analysis that it could have been made during someone’s retirement years, it in a way wants to recall a certain world, which is perhaps like a window – a familiar landscape and a window – into one’s own environment and to the nearby nature, complete with a frame. But when it has been embroidered over, or re-canvassed, the thing that should be remembered, a certain milieu, is disappearing. If a cross-stitch is supposed to conserve something, to create a material memory, now even the premise of remembering is beginning to vanish. The fact that it becomes an empty canvas is still hopeful. The image is fading, but it hasn’t done so entirely; there are still recognisable figures in it.

PL: At that time there was shortage of images. Someone has gone through a lot of trouble making a canvas work in order to get an image on their wall. That was a very different time: now we don’t have any trouble obtaining images.

Next to it is a plastic monkey, which with the help of a solar panel will keep moving “forever”; it has escaped from that plastic container.

AS: It hasn’t got very far.

PL: That swinging motion won’t take it anywhere.
AM: We could assume that it’ll keep swinging for at least fifty years. Maybe a hundred, if we think that plastic won’t change much.

AH: Plastic won’t necessarily last a hundred years.

AM: Really?

Riikka Keränen: No, it becomes brittle. Well, it depends on the plastic.

AH: It will last, but it’ll break into smaller pieces.

AS: There are so many different kinds of plastic; often we can’t know.

AH: Yeah, no one has yet tried living a hundred years with that thing. I think sunlight will enhance the disintegration, as it’s apparently meant to stay in the sun.

AS: This monkey somehow depresses me. (laughter)

AM: It’s the overall picture of our renewable energy.

AS: Our best hope.

PL: And the squirrel is in fact a roadkill squirrel. Made at the Musta Pispala workshop.

AM: In this space you get such a good feeling, now that we for once have time to be here. It’s like the one visitor who said at Sinne exhibition, that there’s something beautiful and peaceful in the moment of world’s destruction. It’s not an escape, but destruction is spoken of in rather calm terms. And why not – on a personal level this isn’t such a big deal. In the sense that every one of us has a limit, as do our existences. The feeling of a large entity like an ecosystem or the structures of the world are in difficulties – in some other time a world war has caused a similar collective feeling of something awful happening. On the level of an individual this doesn’t exaggerate the feeling of terror. It feels important not to descend into hysteria, although the situation is harsh. And it’s possible to find something exciting, something interesting, in it. That’s what is visible in this space and in this entire exhibition. Also a strange possibility for some new sensitivity.

oneco-2
Pauliina Leikas: “Roadkill squirrel / Auton alle jäänyt orava” /// 2015
oneco-3
Installation view in MUSTARINDA 2016 – Earthlings exhibition, Hyrynsalmi Finland

Suomennos artikkelista:

Alma Heikkilä: Kun katson Pauliinan teosta, olo on nostalginen ja surullinen samaan aikaan, ehkä juuri siitä syystä, että on epäselvyyden aika. On vaikea rakentaa mitään identiteettiä. Ei ole mitään mihin sitoutua, ei ole rakennetta. On vain olemisen ja tietämisen välinen kauhea ristiriita. Tässä teoksessa se näkyy. Siinä on aikaisemman tekijän teos, jolla on ehkä ollut selkeämpi, rikkumattomampi näkemys maailmasta. Hän on tehnyt järvimaiseman käsityönä. Sen jälkeen on tullut tyhjyys: Pauliina on peittänyt kuvan valkoisella kerroksella. Kuva häipyy pois tai väljenee, tulee epäselvemmäksi, ei-näkyväksi.

Pauliina Leikas: Samalla se palaa kanvaasiksi: mikä on sitten se seuraava.

Antti Majava: Tässä istuen näen valokuvan, seinään katoavan ristopistotyön, kuolleen oravan ja tosi voimakkaasti ikkunasta tulevan metsämaiseman. Tarina muotoutuu minulle jotenkin näin: Noiden kodin seinillä olleiden ristipistotöiden yleistyminen liittyi asumismukavuuden kasvuun. Ihmisillä oli enemmän vapaa-aikaa ja pidemmät eläkevuodet, jolloin tuollaisia teoksia saattoi tehdä. Se on osaltaan fossiiliaikakauden tarinaa, siirryttiin keskuslämmitykseen ja puun kannon sijaan saattoi tehdä ristipistotöitä. Ja sen teemana on luonto – ihanteellinen mutta abstrakti, ihmisen vapauden käsitystä rajoittamaton luonto. Nyt se liudentuu, ja tilalle tulee tosi vahva, todellinen metsä. Maisema tuntuu todella hienolta täältä katsottuna. Ristipistotyön esittämä luontosuhde ikään kuin häipyy taka-alalle ja korvaantuu todellisella luonnolla.

Antti Salminen: Minulle tuo työ sanoo jotakin myös muistista. Jos tukeudutaan tuohon, että se voisi olla vaikka eläkepäivinä tehty, se ikään kuin haluaa muistaa tietyn maailman, joka on kenties kuin ikkuna, tuttu maisema ja ikkuna, omaan ympäristöön ja lähiluontoon, kehyksineen kaikkineen. Mutta sitten kun se on päällekirjottu tai uudelleenkanvasoitu, se mikä piti olla muistettua, tietty miljöö, se on häipymässä. Jos ristipistotyön piti tallentaa jotakin, luoda materiaalinen muisto, nyt muistamisenkin edellytys alkaa kadota. Juuri tuo, että siihen tulee tyhjä kanvas, on vielä toiveikasta. Kuva on feidaamassa mutta ei ole vielä tehnyt sitä täysin, sieltä löytyy edelleen tunnistettavissa olevia hahmoja.

PL: Tuohon aikaan on ollut puute kuvista. Ollaan nähty hirveästi vaivaa: tehty kanavatyö, jolla on saatu kuva seinälle. Se on ollut hyvin erilainen aika, nyt ei ole mitään ongelmaa kuvien hankkimisessa.
Tuossa vieressä on vielä aurinkokennolla ”ikuisesti” heiluva muovinen apina, joka on päässyt karkuun tuosta muovisesta kotelosta.

AS: Ei ole päässyt kovin pitkälle.

PL: Ei tuolla heilumisella taida mihinkään edetä.

AM: Voisi kai ajatella, että se ainakin 50 vuotta siinä keikkuu. Ehkä satakin, jos ajatellaan, että muovi ei paljon muuksi muuta.

AH: Ei muovi yli sataa vuotta välttämättä kestä kauhean hyvin.

AM: Onko näin?

Riikka Keränen: Ei, se hapertuu. Tai riippuu muovista.

AH: Se kestää, mutta menee pienempiin osiin.

AS: Muoveja on niin erilaisia: emme useinkaan tiedä.

AH: Niin, kukaan ei ole vielä kokeillut sataa vuotta tuon kanssa. Kai se aurinkokin vielä jouduttaa hapertumista, kun sen on ilmeisesti tarkoitus pysytellä auringossa.

AS: Minua jotenkin ahdistaa tämän apinan äärellä. (naurua)

AM: Siinä on meidän uusiutuvan energian kokonaiskuva.

AS: Paras toivo.

PL: Ja orava on siis roadkill-orava. Musta Pispala -workshopissa tehty.

AM: Tässä tilassahan tulee hirveän hyvä fiilis, nyt kun tässä kerrankin on aikaa olla. Niin kuin eräs kävijä mainitsi Sinnen näyttelyssä, on jotain kaunista ja rauhallista maailmantuhon äärellä. Ei paeta, mutta tuhosta puhutaan aika rauhallisesti. Ja miksei puhuttaisi, ei kai tässä loppujen lopuksi ole kyse henkilökohtaisella tasolla sen kummemmasta. Siis siinä mielessä, että jokainen meistä on äärellinen, ja meidän elinaikakin on äärellinen. Tunne siitä, että joku iso kokonaisuus kuten ekosysteemi tai maapallon järjestelmät ovat vaikeuksissa – jonain muuna aikana maailmansota on aiheuttanut vastaavan kollektiivisen tunteen, että jotain kauheaa tapahtuu. Yksilön tasolla tässä ei liioitella kauhun tunnetta. Tuntuu tärkeältä, ettei mennä hysteerisyyteen, vaikka tilanne onkin hurja. Ja löydetäänpä siitä sitten vielä jotain jännittävääkin, jotain mielenkiintoista. Se tässä tilassa ja koko näyttelyssä jotenkin näkyy. Myös outo mahdollisuus jollekin uudelle herkkyydelle.