On eco-

Havaintoja ekologisesta taiteesta & elämästä (jatkuva teossarja)

oneco

Näyttelyinstallaatio, MUSTARINDA 2016 – Maalaiset, Mustarinda

oneco-4

Tuntematon & Pauliina Leikas: Meidän on uudesta luotava maa /// 2016
Kuva: Tuomo Tuovinen

oneco-5

oneco-2

Pauliina Leikas: Auton alle jäänyt orava /// 2015

oneco-3

Näyttelyinstallaatio MUSTARINDA 2016 – Maalaiset -näyttely, Hyrynsalmi


Suomennos näyttelystä kertovasta Mustarinda-lehden artikkelista, 2016

Alma Heikkilä: Kun katson Pauliinan teosta, olo on nostalginen ja surullinen samaan aikaan, ehkä juuri siitä syystä, että on epäselvyyden aika. On vaikea rakentaa mitään identiteettiä. Ei ole mitään mihin sitoutua, ei ole rakennetta. On vain olemisen ja tietämisen välinen kauhea ristiriita. Tässä teoksessa se näkyy. Siinä on aikaisemman tekijän teos, jolla on ehkä ollut selkeämpi, rikkumattomampi näkemys maailmasta. Hän on tehnyt järvimaiseman käsityönä. Sen jälkeen on tullut tyhjyys: Pauliina on peittänyt kuvan valkoisella kerroksella. Kuva häipyy pois tai väljenee, tulee epäselvemmäksi, ei-näkyväksi.

Pauliina Leikas: Samalla se palaa kanvaasiksi: mikä on sitten se seuraava.

Antti Majava: Tässä istuen näen valokuvan, seinään katoavan ristopistotyön, kuolleen oravan ja tosi voimakkaasti ikkunasta tulevan metsämaiseman. Tarina muotoutuu minulle jotenkin näin: Noiden kodin seinillä olleiden ristipistotöiden yleistyminen liittyi asumismukavuuden kasvuun. Ihmisillä oli enemmän vapaa-aikaa ja pidemmät eläkevuodet, jolloin tuollaisia teoksia saattoi tehdä. Se on osaltaan fossiiliaikakauden tarinaa, siirryttiin keskuslämmitykseen ja puun kannon sijaan saattoi tehdä ristipistotöitä. Ja sen teemana on luonto – ihanteellinen mutta abstrakti, ihmisen vapauden käsitystä rajoittamaton luonto. Nyt se liudentuu, ja tilalle tulee tosi vahva, todellinen metsä. Maisema tuntuu todella hienolta täältä katsottuna. Ristipistotyön esittämä luontosuhde ikään kuin häipyy taka-alalle ja korvaantuu todellisella luonnolla.

Antti Salminen: Minulle tuo työ sanoo jotakin myös muistista. Jos tukeudutaan tuohon, että se voisi olla vaikka eläkepäivinä tehty, se ikään kuin haluaa muistaa tietyn maailman, joka on kenties kuin ikkuna, tuttu maisema ja ikkuna, omaan ympäristöön ja lähiluontoon, kehyksineen kaikkineen. Mutta sitten kun se on päällekirjottu tai uudelleenkanvasoitu, se mikä piti olla muistettua, tietty miljöö, se on häipymässä. Jos ristipistotyön piti tallentaa jotakin, luoda materiaalinen muisto, nyt muistamisenkin edellytys alkaa kadota. Juuri tuo, että siihen tulee tyhjä kanvas, on vielä toiveikasta. Kuva on feidaamassa mutta ei ole vielä tehnyt sitä täysin, sieltä löytyy edelleen tunnistettavissa olevia hahmoja.

PL: Tuohon aikaan on ollut puute kuvista. Ollaan nähty hirveästi vaivaa: tehty kanavatyö, jolla on saatu kuva seinälle. Se on ollut hyvin erilainen aika, nyt ei ole mitään ongelmaa kuvien hankkimisessa.
Tuossa vieressä on vielä aurinkokennolla ”ikuisesti” heiluva muovinen apina, joka on päässyt karkuun tuosta muovisesta kotelosta.

AS: Ei ole päässyt kovin pitkälle.

PL: Ei tuolla heilumisella taida mihinkään edetä.

AM: Voisi kai ajatella, että se ainakin 50 vuotta siinä keikkuu. Ehkä satakin, jos ajatellaan, että muovi ei paljon muuksi muuta.

AH: Ei muovi yli sataa vuotta välttämättä kestä kauhean hyvin.

AM: Onko näin?

Riikka Keränen: Ei, se hapertuu. Tai riippuu muovista.

AH: Se kestää, mutta menee pienempiin osiin.

AS: Muoveja on niin erilaisia: emme useinkaan tiedä.

AH: Niin, kukaan ei ole vielä kokeillut sataa vuotta tuon kanssa. Kai se aurinkokin vielä jouduttaa hapertumista, kun sen on ilmeisesti tarkoitus pysytellä auringossa.

AS: Minua jotenkin ahdistaa tämän apinan äärellä. (naurua)

AM: Siinä on meidän uusiutuvan energian kokonaiskuva.

AS: Paras toivo.

PL: Ja orava on siis roadkill-orava. Musta Pispala -workshopissa tehty.

AM: Tässä tilassahan tulee hirveän hyvä fiilis, nyt kun tässä kerrankin on aikaa olla. Niin kuin eräs kävijä mainitsi Sinnen näyttelyssä, on jotain kaunista ja rauhallista maailmantuhon äärellä. Ei paeta, mutta tuhosta puhutaan aika rauhallisesti. Ja miksei puhuttaisi, ei kai tässä loppujen lopuksi ole kyse henkilökohtaisella tasolla sen kummemmasta. Siis siinä mielessä, että jokainen meistä on äärellinen, ja meidän elinaikakin on äärellinen. Tunne siitä, että joku iso kokonaisuus kuten ekosysteemi tai maapallon järjestelmät ovat vaikeuksissa – jonain muuna aikana maailmansota on aiheuttanut vastaavan kollektiivisen tunteen, että jotain kauheaa tapahtuu. Yksilön tasolla tässä ei liioitella kauhun tunnetta. Tuntuu tärkeältä, ettei mennä hysteerisyyteen, vaikka tilanne onkin hurja. Ja löydetäänpä siitä sitten vielä jotain jännittävääkin, jotain mielenkiintoista. Se tässä tilassa ja koko näyttelyssä jotenkin näkyy. Myös outo mahdollisuus jollekin uudelle herkkyydelle.